Inttileskeydestä

Tämän tekstin kanssa on mennyt tovi. Tarkoituksena oli julkaista se aikapäiviä sitten mutta en ole saanut aikaiseksi. Aihe on kuitenkin oikeastaan koko ajan ajankohtainen, sillä tälläkin hetkellä moni mies asepalvelusta suorittaa. Omani kotiutui tammikuun alussa, ja yhteiselo sen jälkeen onkin sujunut oikein mukavasti. Mutta nyt, itse tekstiin:

Poikaystävä lähti viime kesänä heinäkuun alussa Vekaranjärvelle armeijaan. Tähtäimessä oli joku puolen vuoden homma,  armeijaan liittyviä tavoitteita ei ymmärtääkseni juurikaan ollut. Ilmatorjuntaan hän päätyi ja lopulta tutkamittaajaksi ja siitä vielä loppusodan jälkeen ylentyi Korpraaliksi juuri ennen kotiutumistaan.

Palataan aikaan ennen armeijaa. Alkukesästä me molemmat vietimme lakkiaisia, sen jälkeen minä lähdin viikoksi orkesterin kanssa Saksaan. Pian olikin jo Juhannus ja muutaman päivän Tukholman matka. Tein töitä kuin hullu, täyttä viikkoa ja välillä ylikin. Se oli mukavaa sillä työ oli kivaa, mutta luonnollisesti aikaa parisuhteelle ei juurikaan jäänyt. Tämä oli kuitenkin ensimmäinen työpaikkani ja halusin tienata myös vähän rahaa. Pääpointtina se, että se alkukesä menee hitsin nopeesti, olit sitten töissä tai lomalla. Jos nyt olisin tehnyt jotain toisin, en olisi stressannut niin paljon siitä yhteisestä ajasta ennen armeijaa. Kaikista ihaninta loppujen lopuksi oli se yhdessä oleminen, oli se sitten leffojen katselua, mökillä olemista, mummolassa käyntiä tai peukaloiden pyörittelyä, ei sillä tekemisellä niin väliä. 

Tuli heinäkuun 9. päivä ja heitin siilitukkaisen poikaystävän sekä bändikaverit Pasilan asemalle. Ei se niin kamalaa sitten ollutkaan! Itse asiassa edelliset päivät olivat kaikista pahimmat. Muistan kun itkin ja pelkäsin mitä tuleman pitää. Se itkeminen oli turhaa, pelko myös. Ensimmäiset päivät menivät hujauksessa. Poikaystävällä oli vaikka mitä tekemistä ja mulla töitä. Viikon jälkeen alkoi ikävä painaa enemmän, kun poikaystävä oli jo vähän tutustunut intin metkuihin ja juttuihin, ja minä olin nukkunut mielestäni jo tarpeeksi monta yötä ihan yksin.  Kun hän pääsi ensimmäisten kolmen viikon jälkeen lomalle, oli ihanaa. 

Ensimmäisen kuukauden jälkeen aika alkoi juosta, viikko sujahti ohi hetkessä ja taas oli perjantai. Sunnuntaita vihasin yli kaiken, ja tuntuu vieläkin siltä, että se on viikon inhottavin päivä. Mua alkoi ahdistaa aina siinä iltapäivällä, ja niin taisi poikaystävääkin.. Oltiin aina ihan hiljaisia kun heitin häntä bussille. Maanantai ei ollut yhtään paha, viikko oli taas selätettävänä ja edessä. Laskin aina öitä ja päiviä seuraavaan lomaan. No, viikot tosiaan eivät ole pahoja, leirit on.

Kun kumppani on kiinni kaksi- tai kolme viikkoa, se alkaa tuntua. Se ensimmäinen viikko on ihan kuin tavallisesti, mutta seuraavan maanantain tullessa päässä saattaa vähän nyrjähtää kun ei ollakaan nähty. Sitten taas tottuu, mutta loppuviikkoa kohti ikävä luonnollisesti kasvaa.

Leiri saattaa myös olla jossain niin korvessa, ettei kenttää ole tai sitten kännykkää ei ole mukana. Tämä onkin kaikista inhottavinta, kun ei saa yhteyttä. Tekstasin aina kuulumiseni iltaisin, vaikken tiennyt saako poikaystävä viestiäni juuri sinä iltana. Yleensä se meni niin, (leireillä kuin kasarmillakin) että minä tekstasin illalla/yöllä ennen nukkumaanmenoani ja hän vastasi aamulla kukonlaulun aikaan. Siellä kun mennään nukkumaan jo ysin maissa..

Kommunikaatio intin aikaan on muutenkin ihan vammasta, ei pelkästään aikojen ja rytmin puolesta, vaan puheenaiheidenkin. Mulla oli tietenkin omat arkijutut ja menot, hänellä taas pelkästään armeijajuttuja. Kun minä kerroin mitä olin päivän aikana tehnyt ja kokenut, ketä nähnyt ja kertonut maailman menosta, poikaystävä oli aina herännyt aikaisin, ollut metsässä, ampunut jollain jotain ja syönyt jossain välissä. Pakkiruokailu metsässä oli buu, ruokalassa syöminen muonituskeskuksessa jee, ja soden kahvi oli erittäin jees jees. Kahvi ja munkki maksoi yhteensä 1€.

Ja sitten vähän enemmän lomista. Perusloma on sen kaksi yötä, perjantai-illasta (yleensä klo 18 oli kotona) sinne sunnuntai-iltaan (klo 20 lähti bussi takaisin). Loppua kohden oli aika usein myös sellaisia yhden yön lomia, että hän tulikin vasta lauantaina illalla ja lähti jo sunnuntaina. Vaikka yhdessäolon aika oli tällöin lyhyt, ei se juurikaan haitannut, sillä pääasia oli se että nähtiin. Joskus oli niitä kuntoisuuslomia, että esimerkiksi sunnuntain lähtö venyikin maanantai-iltaan. Tällöin oltiin ruhtinaalliset kolme yötä yhdessä!

Lomilla hän ei halunnut muuta kuin nukkua, syödä ja olla mun kanssa. Bilettämistä ei meidän tapauksessa ollut juuri lainkaan, mikä oli ehkä vähän outoa. Toki kotona istuttiin iltaa, muutamia kertoja kavereidenkin kanssa. Useasti podin huonoa omatuntoa, sillä mulla oli paljon viikonloppuvuoroja töissä. Joskus näkemisemme oli erittäin vähäistä, vaikka poikaystävä olikin ihan kunnon lomilla. Päivästä loppuu vaan tunnit helposti kesken. Kun minä olin esimerkiksi lauantaina kymmenestä iltakuuteen asti töissä, poikaystävällä klo seitsemään mennessä, päivän tehokkaimmat ja kivoimmat tunnit olivat menneet jo sen työpäiväni aikana. Kun minä olin siinä klo 20-21 aikaan ihan virkeänä, juuri toipuneena työpäivästä, alkoi erästä jo väsyttää.. Mutta sellaista se on, pääasia että toista näkee edes vähäsen.

Loppua kohti armeijan simputus käsittääkseni väheni ja menosta tuli rennompaa (?), punkan petaaminen ei ollut enää niin justiinsa ja tuvan nurkkia ei enää tarkistettu pölypunkeista. Yhden päivän lomat kuitenkin lisääntyivät ja samaten leirit. Ihan lopussa meni muutamia viikkoja näkemättä ja poikaystävä oli ihan poikki. Oli tullut pimeä, pakkanen ja lumi. Leirillä teltan pystyttämisestä oli tullut tosi vaikeaa, samaten kaikesta muustakin. Telttaa tuli pitää lämpimänä kipinän avulla, ja pojilla olikin aina kipinävuorot. He heräsivät siis vuorotelleen keskellä yötä vahtimaan tulta, ettei se sammuisi. Kamat pidettiin ulkona ja ne saattoivatkin olla ihan lumessa. Olipa kerran joku metsän eläinkin tassutellut siinä tutkimassa inttipoikien kamppeita.

En tiedä oletteko kuulleet siitä 50 km:n marssista? No, juuri lumen tultua pojat marssivat n. 50km metsässä rastilta rastille. Se tehdään yhteen putkeen, yöpymistä ei siis ole. He lähtevät liikkeelle aamulla ja tulevat takaisin kasarmille yöllä tai seuraavana aamuna. Poikaystävän ryhmä lähti liikkeelle melkein keskellä päivää. He kulkivat rastilta toiselle tehden rasteilla annettuja tehtäviä ja seuraamalla koordinaatteja. Olipa yksi vesistön ylityskin, vaatteet pois, kamat jätesäkkeihin ja siitä vaan pulikoimaan. Hrr.. 

Mutta kaikenkaikkiaan, intistä selviää, niin poikaystäväsi kuin sinäkin. Aika ennen armeijaa oli itselleni melkein pahempi kuin itse armeija-aika. Oli kamalaa vain odottaa tulevaa ja olla siinä epätietoisuudessa, että mitä tuleman pitää. Mitään eroa ei myöskään kannata miettiä ennen armeijaa, eikä sen aikanakaan. Kyllä se siitä kunhan vaan molemmat joustatte, armeija- ajan ei kuulukaan olla suhteen parasta aikaa. Ja jos suhde kestää intin, kestää se aika paljon muutakin! 

Kannattaa vaan keskittyä omiin asioihin, nähdä kavereita, opiskella tai käydä töissä. Aloita joku harrastus, perusta vaikka blogi! Kun pidät itsesi "kiireisenä", ei poikaystävää tule ajatelleeksi niin paljon. Tämä ainakin toimi omalla kohdallani. Otin armeija- ajan myös sellaisena "keskityn itseeni"- juttuna. Varsinkin jos suhde on vakavampaa sorttia, on ehkä hyväkin että siihen tulee ns. väljempi vaihe. Sitten yhdessä oleminen intin jälkeen on entistä ihanampaa. Niin, ja ei kannata miettiä sitäkään että miten intin jälkeen selviää, kun ei olla nähty. Kyllä se siitä, ei kannata murehtia, sillä asioilla on tapana järjestyä, eikä murehtiminen ainakaan tee hyvää suhteellenne. Itse kun ääneen murehdin suhteemme kohtaloa armeijan jälkeen, poikaystävä oikein suutahti. No, murheeni olikin nähtävästi turhaa, sillä hyvinhän tämä on mennyt. Kaikkeen kun tottuu, niin erossa kuin yhdessä olemiseenkin. 

Kommenttia saa jättää, vastailen mielelläni. 

Kuvat: omia, weheart & wikipedia